Sottungassa (LAT 60° 6.600'N, LON 20° 40.843'E) käynnistä on jo aikaa, mutta siihen liittyvät ajatukset eivät oikein ole tahtoneet asettua nätisti kartalle. Sellaista saattaa elämässä ja veneilyssä tapahtua. Jotkut paikat herättävät ristiriitaisia fiiliksiä.

Tännekin rantauduttiin vuokraveneellä viisitoista vuotta sitten, vaikka sitä eivät muista sen enempää silloinen kuin nykyinenkään kapu. Puosu muistaa siksi, että täällä oman tilan tarve yllätti ja laittoi kävelemään asfalttitietä pitkin saaren sisäosiin sillä aikaa, kun muu miehistö touhusi aamupalaseremonioita. Mielikuvaksi paikasta jäikin: laituri, bensatankki ja asfalttitie.

Ravintola taisi olla olemassa silloinkin, mutta siellä emme käyneet. Ehkä yövyimme vain häthätää ja starttasimme sen aamupalan/-kävelyn jälkeen. Nyt tutustuimme ravintolan antiin ja mielikuvaan tuli lisäys: ylisuolaista kalaa ja kontaktia ottamattomia bara svenska -tarjoilijoita ahvenanmaalaisittain. Pelko oman kielen aseman horjumisesta luultavasti saa tämän ilmiön aikaan, mutta sen ymmärtäminen ei viihtyvyyttä kohota. Puosu alkoi suunnitella asioimista monikielisesti simultaanimeiningillä. ”Smördegsinbakad forell, voitaikinaan sisäänleivottu taimen, joka kuitenkin luultavasti on kirjolohta, por favor.”

Sottungan maineen edes osittaiseksi paikkaamiseksi kerrottakoon, että satamaan oli rakennettu uusi laituri ja vesivessat sitten viime näkemän.

Ja suorastaan täyskäännös tarinaan: Hämyinen, pieni puukirkko lauhdutti puosun totaalisesti. Pieniä ihmisiähän me kaikki vain... Edellisellä kerralla taisin porhaltaa kirkon ohi, nyt virhe ei onneksi toistunut. Näissä saariston vanhoissa pyhäköissä on jotakin koskettavaa. Tällä kertaa kosketti erityisesti kastemaljan pohjateksti.

Joten anteeksi, Sottunga. Ja kiitos.