Koska Viron rannoille tupsahdettiin ex tempore, en ollut etukäteen kalastellut netistä täällä veneilyyn liittyviä tietopläjäyksiä, keskusteluja, satamainfoja... Esimerkiksi ennen viimekesäistä Tukholman saaristo -matkaa tilanne oli ollut toinen.

Mutta valmistautumattomuudessakin on puolensa. Välttyy ennakko-odotuksilta ja -luuloilta; katselee ehkä avoimemmin silmin.

20170724_112009-02.jpg

Tässä veneen sitloodassa merta skannatessa silmäänpistävintä on edelleen autius. Ollaan matkalla Muhun Kuivastusta (LAT 58° 34.362'N, LON 23° 23.578'E) Kuressaareen, eli nyt seilataan mantereen ja Saaremaan välissä. Täälläkään ei ole ketään. Paitsi hylje. Ei myöskään näy pieniä saaria tai luottoja, joten meri vaikuttaa linnuttomalta. Yhden virolaisen merimetson näimme tovi sitten. On vain paljon vettä, mantereen kapea nauha paapuurissa ja Saaremaan nauha styyrpuurissa. Etäisyydet pitkiä.

Toki tiedän olevani pohjoisen kasvatti, kun arvioin meriä. Jo Hollannin-matkalla kävi selväksi, että Suomenlahti saaristoineen on melko eriskummallinen paikka. Jääkauden tekosia lienevät lukemattomat saari-, luoto- ja karikkolabyrintit. Maapallon merimerkeistä valtaosa on siellä, kotihoodeilla. Tämä autius sitä vastoin on yleistä ja normaalia.

Mutta entä mataluus? Se hätkähdyttää täällä karttaa katsoessa. Hiiumaan ympärillä noin metrin syvyinen rantavesi ulottui todella pitkälle, ja täälläkin keskellä selkää syvyyttä on paikoitellen alle kymmenen metriä.

Ihmiset ovat olleet ystävällisiä. Viro-innostustani on jarruttanut muisto asiakaspalvelun ynseydestä laivoilla aikoja sitten, juuri neuvostoajan päätyttyä. Ja muisto passi kourassa tuikealle virkailijalle jonottamisesta. Se maailma on poissa. Missään ei tarvitse ilmoittautua murahteleville univormukörmyille, ja asiakkaan kohtelu on jopa herttaista. Ehkä lievä totisuus vielä asustaa monen virolaiskatseen pohjalla, mutta sille lienee selityksensä maan menneisyydessä.

Kuivastuun rantauduttaessa pitkä, valkohapsinen satamakapteeni tuli jutustelemaan ystävällisesti. Neuvoi fasiliteetit ja käsitööpoodit. Tykkäsi Moon Merel -nimestä. Merel kuulosti virolta.

Kuivastu oli meille hyvä varikkopysähdyspaikka. Saunat ja vessat vaikuttivat uusilta. Tankattiin vettä ja leipää, pestiin pyykit ja saunottiin. (Viime mainittu tuli todella tarpeeseen.) Varikolta tai huoltoasemalta Kuivastu tosin hieman näyttikin. Vierasvenesataman verkkoaidan toisella puolella isot lautat ja tauottomat autojonot pitivät elämäänsä. Lauttarannan suunnalta kantautui puosun nenään lievästi viemärimäinen tuulahdus. Kapteeni ei sitä kuulemma haistanut.

20170725_112616-01.jpg

Jahisadaman kuppilan annokset muistuttivat myös huoltoasema-aterioita. Mutta emme antaneet sen häiritä, sillä:

Parasta kaikesta oli sosiaalinen tankkaus! Tallinnasta pitkin Viron rannikkoa tänne länteen oli seilannut myös ex-työtoveri ja purjehdusystävä Johanna venekuntineen. Pakasteesta sulatetun aterian äärellä Johannan idässä asuva sisko kertoi Kiinan-vuosistaan niin elävästi, että koimme Viron-seikkailun lisäksi pikamatkan Kiinaan. Ihmisen heimo on tarinankertojaheimo, ja jotkut ovat tarinoinnissa älyttömän taitavia.

Ilonpito jatkui veneillä kahtena iltana yömyöhään. Seilorien ystäväillat ovat helmiä matkan varrella.

IMG-20170725-WA0000-02.jpg

Ei ole nyt kyllä oma kapteeni tuo...  (Kuva: Johanna Vilkuna)


Matka jatkuu nyt hyvällä tuulella ja puhtoisin hiuksin kohti Kuressaarta, Saaremaan maakunnan pääkaupunkia. Siellä ilmeisesti pyöritetään, lennätetään pellavapäätä. (Tämän verran meillä kumminkin on ennakkotietoja.) Tsekataan tilanne.