Kun eilen viipyilin tuhannen vuoden takaisissa tarinoissa, tänään hypättiin sitten jo 420 miljoonan vuoden päähän. Tätä aikamatkaa olin odottanut siitä asti, kun kävi selväksi, että suuntaisimme Gotlantiin. Asiasta käytiin purjehtiessa pieni periaatteellinen keskustelukin, kun ilmeni, ettei Lummelundassa ole vierasvenesatamaa, vaan sinne pitää matkustaa maitse joko Visbystä tai Lickershamnista. Kaksi muutakin satamaa Visbyn pohjoispuolelta olisi löytynyt, mutta Flundreviken oli meille liian matala, ja Själsössä oli vain kaksi vierasvenepaikkaa. Tosin hyvin mahduttiin taannoin neljän paikan Djupvikiin... 

Mutta Lickershamnissa siis ollaan. Aamutuimaan kapteeni ilmoitti, ettei ole sähköä koko satamassa. Vessareissulla oli käynyt selväksi, ettei vessaan päässyt. Myös suihkut ja roskat olivat sähkölukkojen takana. Ravintolan viereisessä wc-pömpelissä saattoi käydä, mutta siellä tarvitsi taskulamppua. Lisää vaikutuksia ilmeni, kun lähdimme liikkeelle vuokrataksemme pyörät Lummelundan-matkaa varten. Pääasiassa savukalan myyntiin keskittynyt hamnkontor oli suljettu sähköttömyyden vuoksi. Henkilökunta istuskeli kuitenkin ulkopuolella päivittelemässä sähkökatkoa, joten pyörien vuokraus heiltä olisi onnistunut, jos joku ei vain olisi varannut neljää pyörää etukäteen eilen.

F1A66CE7-BFE6-43E2-9C21-538EC92F845C.jpg

Miten kävisi puosun aikamatkan? Lummelundassa odottivat tippukiviluolat, joiden syntyaikaan näillä leveysasteilla on aaltoillut trooppinen meri!

Pyörien varaajan oli määrä lunastaa pyörät viimeistään puoleen päivään mennessä, ja kello oli jo yli yksitoista. Sovimme palaavamme asiaan tasan kahdeltatoista. Jospa varaajaa ei näkyisikään... Päädyimme ravintolan terassille odottamaan. Maksaa saattoi vain käteisellä, koska sähkökatko. Ja naapuripöydän keskusteluista ilmeni, ettei sähköä ollut koko Gotlannissa! Mielenkiintoista.

Mutta, mutta. Sitten tuli mieleen: luolatkin oli varmasti valaistu sähköllä... Kaduin heti, kun epäilys pääsi suustani ilmoille. Alunperinkin vastahakoisesti ekskursioon suhtautunut kapteeni varmasti peruisi hankkeen siinä silmänräpäyksessä. Polkea nyt viidentoista kilometrin päähän turhan takia - pyörillä, joita ei todennäköisesti ollut... Mutta joskus elämä - ja kapteeni - yllättää. ”Kokeillaan. Ehkä hoitavat sähköasian kuntoon sillä aikaa, kun poljetaan sinne. Jos vain saadaan ne pyörät.”

Ja pyörät saatiin!

Myös vettä saatiin niskaan. Viimeiset neljä kilometriä satoi iloisesti. Sadetta pidettiin jonkun kotipihan nurkassa omenapuun alla ja sittemmin bussipysäkillä, mutta kummastakin turvapaikasta oli lopulta lähdettävä sateeseen. Kuin merestä nostettuina litsläts-lampsimme lopulta Lummelundan lipunmyyntiin. Kävi vain käteinen, koska sähkökatko. Ei kuitenkaan puhuttu kierrosten perumisesta. Ja siinä silmänräpäyksessä, kun olin ojentanut setelit kassalle: plim! Gotlantiin palasi sähkö!

Miten edes on mahdollista, että koko Gotlanti pimenee? Tuleeko manner-Ruotsista yksinäinen sähköjohtoparka tänne meren taakse... En kuitenkaan uhrannut aikaa tämän miettimiseen, sillä unelma oli käden ulottuvilla... Riemuiten sukelsin ryhmän mukana maan uumeniin. Jestas. Läpimärän vaatetuksen ja maanalaisen kylmyyden yhdistelmä tyrmäsi! Olin ajatellut, että pääsen helteestä ihanan viileään tilaan ja hieman miettinyt, olisiko pitänyt varata mukaan fleecetakki, mutta jättänyt sikseen. No, siitä fleece-takistakin olisi pyörän korissa tullut läpimärkä, joten lopputulos olisi ollut sama. Hampaat löivät loukkua. Etenin kädet puuskassa; sillä lailla tuntui siedettävimmältä. Niinikään paleleva kapteeni valokuvasi parhaansa mukaan. Siihen hänen olikin hyvä keskittyä, sillä olimme näköjään sännänneet ruotsinkielisen ryhmän matkaan. Hieman yritin tulkata - minkä itse ymmärsin ja hampaiden kalinalta kykenin.

Mutta näkymät olivat uskomattomia!

423A8755-EA7D-461C-95A6-3492C01ED6F4.jpg

4EA3FBEB-6C79-44B1-A52F-5DAD16ACCD83.jpg

Opas kertoi myös pojista, jotka olivat löytäneet luolaston. ”He eivät suinkaan tulleet tuollaista meidän käyttämää käytävää pitkin, vaan kulkivat aikamoisen ahtaistakin koloista, ahtaimmillaan 22-senttisistä.” Ryhmä kohahti. Olin lukenut siitä, miten kolme nuorta poikaa löysi luolan vuonna 1948, eikä opaskaan mainitse muuta, mutta kun matkan jälkeen googlaan, vastaan tulee tieto: Jo vuonna 1924 tehtiin ensimmäiset dokumentoidut yritykset luolaan pääsemiseksi. Niiden takana oli zoologi Torsten Gislén. Hän onnistui pääsemään sisään vain neljänkymmenen metrin verran. Sen sijaan pojat Örjan Håkansson, Percy Nilsson ja Lars Olsson keksivät sittemmin, miten luolastoon päästiin pidemmälle. Tiesivätkö he siis valmiiksi luolaston olemassaolosta? Jotkut ainakin tiesivät. 

Romanttinen tarina seikkailuretkillään luolat keksineistä pikkupojista on ehkä niin hyvä, että Torsten-parka on häivytetty taka-alalle?

Niin tai näin. Tänne puosu tulee vielä uudestaan. Kuivin vaattein - ja menee pidemmälle. Nytkin olisi ollut kolmena päivänä viikossa mahdollista osallistua syvemmälle luolastoon venein tehtäviin K15-kierroksiin. Mutta maanantai ei kuulunut noihin päiviin - tällä kertaa onneksi. Sellaiselta reissulta meidät olisi kannettu syväjäädytettyinä päivänvaloon.

Sen sijaan poljettiin hyvävoimaisina takaisin Lickershamniin. Tai no, ainakin poljettiin. Nähtiin hevosia, lampaita ja kanoja. Ja gotlanninkameleja tietty.

924CCB79-18E7-49EE-A0BE-9482A249B260.jpg