Djupvik (5719 N 1809 E) on jotakin erilaista kuin aiemmat satamat. Kioskin rouva vaikuttaa hämmentyneeltä, kun kerromme tulleemme veneellä. Minä kerron, koska hän ei osaa englantia, jolla kapu on aloittanut keskustelun. Herrakaan ei osaa, mutta hän sentään tietää, miten veloitetaan satamamaksu. Täällä ei ilmeisesti käy kovin paljon veneitä.

Toinen herrashenkilö lähtee taapertamaan kanssamme pitkää kivistä polkua pitkin ulommalle laiturille aallonmurtajan kainaloon. Hänkään ei puhu englantia, mutta ruotsia pulppuaa iloisesti ilmoille. Yritän pysyä mukana puheen tahdissa. Visbyn Stockholmsveckania päivitellään. Tuntuu olevan uutinen se, että veckan on jo ohi. Että sitä vietettiin viime viikolla. Jaså, jaha.

Hiljaa mielessään kapu ja puosu ihmettelevät, miksi tämä hamnvärd meitä saattelee. Perillä selviää. Hän haluaa varmistaa, että osaamme laittaa sähköpistokkeen tolppaan. Kansankodissa pidetään huolta.

Vierasvenepaikkoja on siis vain neljä, minkä vuoksi olimme varautuneet jatkamaan matkaa Klintehamniin tai Visbyhyn, mutta ei ollut tarpeen. Vieressämme keinuu sulavalinjainen kilpapurjevene; ihmisiä ei näy. Lisäksi yksi pikkupurkkari on ilmeisesti ikuisuusparkissa.

Pääasiallinen elinkeino täällä selvästikin on mökkivuokraus ja mökkiväkeä riittää. Kuten myös hotellin asiakkaita. Sataman fasiliteetit ovat muuten kunnossa, mutta vedenpuutteen takia suihkuja ei voi käyttää. Kioskista saa kalaa, panineja, limuja, kahvia, jätskiä, sipsejä...

Mutta tavoitteemme on pitsa. Motivaattori siihen, että kapu ylipäänsä suostui yrittämään neljän paikan satamaan rantautumista. Sveska Gästhamnar lupasi nimittäin, että pitsaa saa 800 metrin päässä satamasta. Kioskista kerrotaan, että etäisyyttä pitseriaan on noin kilometrin verran. On edelleen kuuma, vaikka kello on jo yli iltaseitsemän, eikä kävely muutenkaan ole kapun lempiharrastusten listalla. Mutta pitsanhimo on maaginen asia.

Kävelemme kapeaa asfalttitietä, joka mukailee rantaviivaa pienen metsikön päässä vesirajasta. Huokailen söpöjä mökkejä, ruusuja, puunrunkojen välistä kimaltelevaa merta, jota ilta-aurinko pikkuhiljaa lähestyy. Kuivuneet saniaisparat näyttävät ruskealta matolta, ja ilmeisesti paljastuneen merenpohjan hieman viemärimäinen haju yrittää himmentää tunnelmaa, mutta ei onnistu.

Kapun tunnelma kyllä himmenee perillä. Karavaanarialueen kyljestä löytyvä pitseria on suljettu seitsemältä. Alkaa hikinen taivallus takaisin pitkin idyllistä haisureittiä.

Satamassa meille huikkaa tuttu, puhelias hamnvärd. Hur går det? Kun kerron vastoinkäymisestä, hän kehottaa kävelemään hotellin ravintolalle, joka ligger där uppe. Se on kuulemma varmasti auki. Niin onkin, mutta kun pitkän odottelun jälkeen hovimestari saapuu, hän kertoo, ettei ilman pöytävarausta ole toivoa. Ravintola on täyteen buukattu. Kovin raskas on kapun huokaus. Ei auta, kävelemään taasen. Päästyään viimein veneen sitloodaan kapu riisuu paidan ja tekee voipuneen tilauksen Moon Merelin tarjoilija-chef-hovimestarille: Nötköttijutska ja kylmä olut. 

Mutta. Kun meillä ei ole nötköttiä. On pelkästään skinkaa. Tyvärr.