”Kiitos, että tulit!” huudahti kanavajohtaja spontaanisti - eikä kyse ollut veneilyyn liittyvästä kanavasta. Tämä johtaja oli ällistyttävän nuori. Tai no, tarkemmin ajatellen kovin monet vaikuttavat yritysmaailmassa nykyään niin nuorilta, ettei luulisi enää ällistyttävän. Oikeastaan ihastuttavan nuorilta. Se ehkä merkitsee sitä, että puosu saa joskus keskittyä mereen?

Oli perjantai-ilta, Moon Merel jossakin matkalla kohti Sipoon Kaunissaarta - ilman puosua. Kapteenilla oli miehistönään vanhan veneen kimppakumppanit, somen kautta rekrytyt. Missä kohdassa mahtoivat viilettää? Menivätkö ulko- vai sisäkautta? Puosu silmäili ympärilleen kanava-avajaisissa. Näkyi tekoripsiä ja botoxia, mutta myös luonnontilaisempaa väkeä. Käsissä kiilteli kuoharilaseja, pöydillä cocktailpalatarjottimia. Kanavajohtajalle puosu vastasi iloisesti: "Kiitos kutsusta!" Spontaani ystävällisyys on aarre joka ympäristössä.

Mahtoiko kapu gasteinen jo grillata pöheiköissä?

Oli tarkoitus normalisoida tämä kummallinen elämäntilanne seuraavana aamuna matkustamalla Itä-Helsinkiin ja sieltä edelleen Moon Merelin luo Kaunissaareen. Siksi puosu ei viipynyt pitkään avajaisissa. Mutta sosiaalisen kanssakäymisen aspekteja hän ehti miettiä. Kuka yritti tehdä vaikutuksen ja kehen? Miksi ja millä keinoin? Oliko lyhyiden juttutuokioden kestolle ehkä olemassa määriteltyjä rajoja vai oliko tärkeää vain se, kumpi ensin irrottautui keskustelusta?

Tämä ei ole kuva kanava-avajaisten vierasjoukosta.

Kun puosu aamulla Vuosaaren rannasta nousi yhdysveneeseen lapsiperheiden, nyssäköiden ja saarifiilistelijöiden sekaan, sosiaalisten maailmojen kontrasti oli herkullinen. Puheensorinasta kantautui korviin Tallinnan keissejä, lasten meripahoinvointeja ja punkkihuolia. Vaikutuksen seuralaisensa yritti tehdä vain mies, joka selvästikin oli treffeillä. Aurinkomerellä matkaava lautta ei ollutkaan hullumpi treffipaikkavalinta. Puosun alkoi tehdä mieli kahvia ja hän kipitti yläkannelta alas. Jäi siellä seuraamaan potkurien vatkaaman veden valkoista kuohuntaa ja Suomen lipun tempoilua merta vasten.

Sosiaalisten maailmojen kontrastia oli myös tämänkertaisessa ja edellisessä miehistössä. Viikko takaperin yritettiin pysyä puosun työkaverin ikiliikkujapoikasten tahdissa, nyt kannella liikkuivat ikinuoret seiskakymppiset. Eivätkä pelkästään kannella...

Ihmisissä riittää mietittävää. Ihan koko elämän ajan.

Tämänkertaiset gastit olivat navigoineet vuosikymmenten reitit, selvittäneet cocktailkutsut, opintosuoritukset, vaipanvaihdot, työelämän korkea- ja matalapaineet. Ja parisuhteen. Mitenkähän? Ei sellaista kehtaa kysyä. Mutta yhteisen saariviikonlopun aikana voi arvata jotakin.

Saarta kierrettiin, chi kung -liikkeitä opittiin, laulaa luikautettiinkin. Järjestettiin jopa laulukilpailuja seuraavana päivänä seilatessa. Tosin kisattiin kekseliäisyydestä, ei laulutaidosta. Kummat keksivät enemmän lauluja, joista löytyy sana meri, miehet vai naiset? Naiset, luonnollisesti. Syötiin tiheään sekä saaressa että matkalla - eikä lainkaan cocktailpaloja. Vieraileva miehistö kertoi meri-ikävän vaivanneen. Aloueten myymisen jälkeen he eivät ole hankkineet uutta purjevenettä. Vaikka ihminen lähtisi mereltä, meri ei hevin lähde ihmisestä.

Aurinko paahtoi seiloreita ankarasti koko paluumatkan. Myötätuuli kuritti fokkaa, joka ei koskaan myötäisellä osaa päättää, kummalle puolelle asettua. Luovittiin. Matkanteko kesti ja kesti. Ja se oli ihanaa!