Matkalla ja

Lähteelässä
LAT 59° 58.878'N
LON 24° 26.383'E

Pikkuserkkukin on hankkinut purjeveneen: sinisen, 40-jalkaisen Vitanovan, jossa on kuulemma eristetty teräsrunko. Merkki on meille tuntematon, samoin oikeastaan pikkuserkku. Elämä on toisinaan arvoituksellista.

Mietin tätä kesän alun kolmannella purjehduksella. Olemme lähteneet matkaan hieman turhan myöhään perjantaina töiden jälkeen. Laituripaikan löytyminen aurinkoisella hellesäällä perjantain myöhäisillan tunteina saattaa olla tuhoontuomittu missio. Mutta toisaalta luotamme siihen, että riittävän moni veneilijä valmistelee parhaillaan huomisia lakkiaisia tai muita päättäjäisiä - tai ylipäänsä joutuu pysymään maissa syödäkseen huomenna kreemikakkua.

Tuuli puhaltaa pehmeästi mutta päättäväisesti, meno on melko vinoa. Kapteeni säätää, minkä ehtii. Mystinen keltamusta helikopteri ilmestyy taivaalle. Se näyttäisi laskeutuvan läheiseen saareen, käykin liki kiinni kalliossa, mutta yllättäen nousee saman tien, lentelee hetken yllämme ja katoaa sitten saarten taa. Vai oliko se pörisevä jättiläiskorento etsimässä alkukesän soidinkumppania? Elämä on arvoituksellista.

Pikkuserkun tapauksessa arvoituksen hämärään saattaa pilkahtaa valoa heinäkuussa. Sovimme alustavasti ensitapaamisesta...

Taisin kertoa viimekesäisissä tarinoissa, että minä, ikäni sukuköyhänä elänyt puosu, olin löytänyt sosiaalisen median avulla isän puolen sukulaisia. Suurin osa heistä asustaa pohjoisessa, mutta löytyy muutama eteläänkin eksynyt. Ja jopa veneilyyn hurahtanut. Turun seudulla asustanut pikkuserkku lähetti taannoin kuvan pukeilla lepäävästä purjeveneestä ja kertoi sen olevan nyt hänen uusi kotinsa. Ei enempiä selityksiä. Mitä mitä. Onko joku rohkelikko toteuttanut sen,  millä minä riivaan täkäläistä kapteenia puutumukseen asti? Jäähyväiset muulle materialle, köydet irti ja menoksi... Vai mistä on kyse?

Seuraavassa viestissä saapui lisää tiedonmurusia. Pikkuserkku odottaa espanjalaista miehistöä venholleen. Tämä sukulainen ja hänen barco de velansa pitää ehdottomasti tavata!
 

Huom. Kuvalla ei ole mitään tekemistä pikkuserkun veneen kanssa - eikä tämänkertaisen purjehduksen. Tuo kaunotar tuli viimeksi viikonloppureissun paluumatkalla vastaan ja herätti harrasta kunnioitusta. Liitin otoksen tähän, koska a) vene on maagisen upea ja b) nyt parhaillaan käsillä olevasta purjehduksesta ei hyvällä tahdollakaan ehtinyt  napata yhtään kuvaa.

Puosun sitloodaraportointikin keskeytyi tuittupäisen tuulen vuoksi. Piti alkaa oikein purjehtia: kiristää ison skuuttia; löysätä keulaa; löysätä ison skuuttia; reivata; kiristää keulaa; kiristää sitä jotakin, jonka nimeä emme tiedä; hypätä kannelle siirtämään fokan vaununrajoittimia (tämän nimen keksimme itse); hypätä kannelle löysäämään se harmaa, ohut köysi maston vasemmassa sivussa, ei se, mastossa kiinni, paapuurissa, mastossa, no just se...

Viiletimme sen verran viistossa, että olin ylittänyt puosunvaltuudet ja kieltänyt jyrkästi kapteenia menemästä kannelle. Jos hän putoaisi kyydistä, merihätä olisi äärimmäinen. Jos minä putoaisin, kapteeni noukkisi minut suit sait Suomenlahdesta. Niin ainakin haluan uskoa. Ja uskossa vakaana roikuin kaikenlaisissa kaiteissa ja vanteissa oikeaa narua etsimässä. Köyttä. Anteeksi.

Puolustuksekseni on sanottava, että olen nähnyt, kun kapteeni putoaa mereen. Sellaisesta jää trauma. Kaikeksi onneksi vene silloin oli tiukasti kiinni kotilaiturissa. Nyt uskallan tästä jo kertoa, koska kapteeni selosti asiaa nauraen melko vieraalle ihmiselle Lähteelän laiturilla.

Oli kyseessä ihka ensimmäinen tämän kesän venereissu: päiväpurjehdus Isoon Vasikkasaareen 6- ja 4-vuotiaan matruusin kanssa. Kapteeni oli avannut veneen luukut, me muut seisoimme vielä laiturilla. Kapu saapui uimatasolle ja sanoi Valtterille: "Nyt sitten varovasti veneeseen, ettei tule molskahdusta. Anna käsi papalle." Samassa lipesi papan jalka, iso mies horjui, huitoi, kallistui... Kaikki tapahtui salamannopeasti mutta vaikutti silti hidastetulta filmiltä. Ehdin ajatella: Tätä ei voi pysäyttää eikä kelata. Ja sitten tuli molskahdus.

Lapset tuijottivat silmät teelautasina meressä veneen perän ja laiturin välissä polskivaa pappaa. Puosu pyrähteli hätääntyneenä laiturilla ja haki ratkaisua. Pääsisikö kapteenipappa avustamalla aisalle? Se oli matalammalla kuin laiturin reuna, josta mies oli nyt onneksi saanut jo tukevan otteen. Kapteenipappa ei uskonut pääsevänsä. Portaitakin pitkän laiturimme reunassa oli, mutta ei tässä aisavälissä. Puosun voimat eivät riittäisi kookkaan miehen merestä kiskomiseen, kun autettavalla ei ollut mitään, mistä ponnistaa.

Onneksi paikalle kiirehti laiturin päästä veneilijäpariskunta. Saatiin avuksi mieshauikset, ja pappa pääsi kuin pääsikin kuiville. Tappioiksi kirjattiin silmälasit ja työnantajan omistama kännykkä.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin: Tällä kertaa oli äärimmäisen helppoa perustella Viiville ja Valtterille veneilyliivien pito myös silloin, kun he liikkuvat laitureilla.

Venekesän startti oli siis dramaattinen. Jälleen kerran oli hyvä muistaa, että pahimmista kommelluksista tulee aikojen kuluessa parhaita muistoja. Ja seikkailun takiahan täällä seilataan. Vai?

Puosu viimeisteli tämänkertaisen raportin ensimmäisellä aamukahvilla sitloodan uuden pöydän ääressä ja lähti sitten keräämään kerkkiä. Ne jäivät viikko sitten Sipoon Kaunissaaressa keräämättä, kun ohjelmassa oli maailman herkullisimman papusopan syömistä venekamujen sitloodassa ja valkoviiniä pitkän kaavan mukaan.

Kerkätkin liittyvät veneilyn juomakulttuuriin. Luvassa on monta pullollista snapsijuomaa, jonka nimeksi tulee: Kuusen Herkkä.