Brännskär

LAT 60° 05.176'N
LON 21° 58.606'E

Se soljui hiekkapolun poikki sulavasti. Ei luikerrellut tai madellut, vaan nimenomaan soljui: liukkaasti ja pehmeästi. Kovin tummakin se oli, näytti lähes mustalta.

Miten nyt piti reagoida? Kiljaista: iik? Osa puosusta halusikin tehdä niin. Osa oli innoissaan ja tavattoman kiinnostunut. Käärmeisiin liittyy aina jotakin mystistä ja alkukantaista, kunnioitusta herättävää.

Tämä käärme soljui Brännskärissä, luontopolun varrella. (Miten luontopolku eroaa polusta? Oikea vastaus: ihminen on maalannut sinisiä kiviä sen varrelle.) Harmitti, etten saanut käärmeestä kuvaa, olin liian kaukana, ja musta ilmestys soljui kovin nopeasti. Kuvaamalla puosu monen muun lajitoverinsa tavoin saa hallintaan asioita. Ne ovat taatusti tosia ja tapahtuneita, kun niistä on valokuva tietokoneen kansiossa. Vielä parempi, jos sosiaalisessa mediassa.

Tosin pitäisi kuulemma osata myös keskittyä hetkeen: tuntea tuuli iholla, kuulla merilintujen äänet ja haistaa auringonpaahtaman havumetsän tuoksu. Palata tavallaan aikaan ennen kameraa. Kameran myötäkö juutuimme näköaistin yksinvaltaan ja kokemisen sijaan taltioimiseen? Hyvä, että ihminen on keksinyt taas, että hänellä on muitakin aisteja. Niiden käyttöä voi nykyään opetella mindfulness-kursseilla...

Minä aloitin itseopiskelun Brännskärin korkeilla kallioilla. Tuuli tuntui voimakkaammalta kuin alhaalla käärmepolulla, neulanen pisti nilkkaa, toisen Homo Sapiensin lähestyminen kuului rasahteluna kuivalla havumatolla. Se toinen kysyi, missä oli pohjoinen sauna. Mindfulness-harjoitukseen tuli tauko.

Luoja, mitkä näkymät ylhäältä tarjoutuivat! Silmänkantamattomiin auringossa kylpevää sinistä merta saarineen. Äärestä laitaan ja sen yli... Tästä oli saatava kuva(!)

Käärme mietitytti myöhemminkin. Se toi mieleen Eeva Kilven romaanin, jossa nainen vietti kesän mökillä välttäen luonnon tapahtumiin sekantumista niin paljon kuin mahdollista. En muista romaanin nimeä, mutta ajatus tarkkailijan roolista on selvästi jäänyt viehättämään. Käärme toi kirjan mieleen siksi, että siinä mökin seinän uumenissa kahisi oudosti - kunnes käärme luikerteli mökin lattialle. Tai soljui?

Joskus vuosia sitten rikkaruohoja kietkiessäni pohdin, mikä minä olin päättämään, ettei kauniin, keltaisen kukan pitänyt kasvaa siinä, mihin luontoäiti sen oli kylvänyt. Että se piti nyhtää juurineen irti tai jopa myrkyttää, jotta paikalla olisi kasvanut Kiinasta tuotu kaunotar, jolla oli totisia kotoutumisvaikeuksia. Mies epäili minun kehittelevän tekosyitä puutarhatöiden välttämiseksi. Itsekin ehkä vähän epäilin.

No, nykyään veneilen, en kitke. Käyn saarissa harmittelemassa, etten saanut kuvaa(!) käärmeestä. Ja kyllä - ihan aikuisten oikeasti - mukaudun täällä useinkin luonnon vaatimuksiin. Aistin mindfulnessmaisen tarkasti, miten ankara tuuli heiluttaa laituria allani (olen vähällä keikahtaa mereen), ja hyväksyn nurkumatta sen, että tänään ei irroteta keulaköysiä vaan nukutaan toinenkin yö Brännskärin kuvankauniissa idyllissä.