Satamassa kävi kuhina. Väkeä parveili lahdenpoukamassa ja rannan metsäpoluilla. Kanit katsoivat viisaimmaksi luikkia syvemmälle metsään. Huhut kulkivat vilkkaasti: jotakin ennennäkemätöntä oli luvassa. Ehkä jotakin, mitä ei olisi haluttu nähdäkään. Vaikka toisaalta aina haluttiin. Toisen tragedia oli toisen viihdyke. Huhuja oli risteillyt jo kauan ennen juhlaa; oli puhuttu pihojen perillä, kaupoilla ja kotitulien äärellä. Vaikka syksy oli viilentynyt, ilmapiiri oli sähköisempi kuin hellepäivinä ennen ukkosen jyrinää.

Nyt kaikkien katseet kääntyivät kohti kalkkikivipaaden huippua. Siellä häilyi hahmo: mahtavan Likajrin tytär. Väki pidätti henkeä. Likajr Viisas oli ehkä viimeinen, joka oli saanut tietää tyttärensä ja orjapojan suhteesta. Hän oli tuonut Helgen vankina sotaretkiltään eteläisistä valtakunnista, kun tämä oli ollut pieni, ja sen jälkeen Helge oli kasvanut Likajrin mailla orjien joukossa. Kuka olisi arvannut, että hän ja Likajrin tytär Öllegard rakastuisivat toisiinsa. Tai monikin, mutta ei Likajr. Kun asiaintila valkeni hänelle, pidätti henkeä koko luoteis-Gotlanti. 

Nyt olivat Likajrin miehet nostaneet Öllegardin tikapuiden avulla valtavan raukin päälle, Gotlannin suurimman. Väki oli alkanut kohista, mutta kun Likajr osoitti haluavansa puhua, kaikki vaikenivat. Hän ilmoitti, että Helge saisi naida Öllegardin, jos onnistuisi hakemaan tämän raukin päältä ja kantamaan alas. Huippu oli 12 metrin korkeudessa maan pinnasta, meren puolella pudotusta oli 26 metriä vaahtopäisiin aaltoihin. Ihan kuin raukin juurelta äärettömiin levittäytyvä merikin olisi hiljentynyt Likajrin ilmoituksen jälkeen. Mutta sitten vaahtopäät aloittivat taas tanssinsa matalikolla.

Helge ei epäröinyt. Hän alkoi kiivetä mahdottomalta näyttävää raukin seinämää ylöspäin. Hän oli ketterä ja peloton ja onnistui kaikkien ihmeeksi pääsemään nopeasti Öllegardin luo. Mutta pahin oli edessä. Nimittäin matka alas. Öllegard tiukasti sylissään Helge aloitti varovaisen laskeutumisen meren puolelta. Jos hän liukastuisi tai ote kirpoaisi, oli olemassa edes pieni mahdollisuus pudota mereen, tosin vielä pienempi olla osumatta teräviin rantakiviin.

Kaikkien ihmeeksi myös alaskapuaminen näytti sujuvan hyvin. Aivan kuin Helgellä olisi ollut maaginen voima ja taito hallussaan. Jännittynyt väki alkoi jo uskoa, että Likajr joutuisi lunastamaan lupauksensa ja pian vietettäisiin häitä.

Silloin lensi äkisti nuoli ilman halki ja osui Helgen päähän. Ampuja oli Likajr. Helge ja Öllegard putosivat avuttomina alas mereen ja katosivat tummiin aaltoihin.

Tuhat vuotta myöhemmin eräs puosu tuijottaa valtavaa raukkia, jonka nimi on - ei Öllegard vaan - Jungfrun. Miten tuonne voisi kiivetä? Seinämät eivät ole pelkästään jyrkät, ne myös viettävät osin taakse päin, ainakin maan puolella. Meren puolelle ei ole asiaa tutkimaan tilannetta. Alhaalla levittäytyy edelleen äärettömiin meri, jonka vaahtopäät tanssivat matalikolla.

Sitä merta pitkin tuli eilen pienenä pisteenä Lickershamnin satamaan (5750 N 1831 E) pohjoisesta valtakunnasta vene nimeltä Moon Merel. Mukana ei ollut orjapoikaa, eikä sen puoleen tytärtäkään, koska tyttären sydän ei syki merenkululle. Hän on onnekseen Helgensä löytänyt ja saanut ja viettää maakrapuelämää kotivaltakunnassa.

Puosu kävelee mietteissään takaisin satamaan, joka on muuten aivan täynnä veneitä. Hellepäivä oli tuonut kansaa hyppimään ja polskimaan myös vastapäiselle uimarannalle. Väenpaljoutta riittää siis Lickershamnissa nytkin. Myydään savustettua kalaa, veneilijät maksavat laiturimaksuja seinäautomaatilla, tilaavat lounasta rantaravintolassa. Vielä pikainen vilkaisu raukin päälle satamalaiturilta käsin. Ei, siellä ei näy ketään. Miten Jungfrun saisi kuvattua mereltä käsin? Ehkä lasten kumiveneellä...