Sõru

LAT 58° 41.658'N
LON 22° 31.404'E

Varhainen lähtö Utöstä jännitti. Naapuri oli tullut maininneeksi edellisenä iltana, että heidän ankkuriliinansa saattoi kulkea vedessä meidän liinamme ylitse. Ja koska murehtiminen tunnetusti auttaa kaikkeen, puosu heräsi miettimään asiaa puoli neljältä aamuyöllä. Kuudelta hän sitten murheissaan nousi valmistamaan aamupalaa, herätti kapteenin ja suoritti lähtöä edeltävät toimenpiteet edelleen tunnollisesti murehtien. 

Koitti lähdön aika. Kapteeni nosti ankkurin. Se nousi oikein nätisti. Murehtiminen siis todella kannattaa! Vertailukohdaksi mainittakoon, että rantautuessa suoritetut monet ankkurinpudotukset olivat muodostaneet Utön vierasvenesataman sen päivän viihdeshown. Viimeiset dippaukset oli suorittanut sadeasuun piiloutunut puosu jo hieman savisesta lasten kumiveneestä. Niin käy, kun koettelemus tulee yllättäen, eikä sitä ehdi säällisesti etukäteen murehtia.

No, oltiin nyt joka tapauksessa irtauduttu hurmaavasta, pittoreskista ja poijuttomasta Utöstä.

20170720_213642-02.jpg

Minne suunta seuraavaksi? Puosu ei ollut (ainakaan aivan kokonaan) luopunut Gotlanti-haaveestaan, mutta matkaa oli niin paljon, että Gotska Sandöllä ankkurissa yöpyminen vaikutti järkevältä vaihtoehdolta. Paitsi redi-allergiasta kärsivän kapteenin mielestä. (Voitte halutessanne tutustua oireisiin lukemalla aiempien kesien blogitarinoita.) Hän ei matkaisi ankkuroitumaan jonkin kivenmurikan viereen. Kivenmurikka tarkoitti Gotska Sandötä, joka on luonnonsuojelualuetta, ja jonka rannasta ei löydy vierasvenesatamia.

Puosu oli ehtinyt lukea ihastuttavia tarinoita linnustosta, hiekkarannoista ja ihmisiä pelkäämättömistä hylkeistä, ja hän hieman loukkaantui Gotska Sandön puolesta.

20170723_132847-01.jpg

Joka tapauksessa tuulet olivat kuulemma suotuisat sille ajatukselle, että suuntasimme Viroon Hiiumaalle. Niinpä suuntasimme Viroon Hiiumaalle. Moottorilla koko matkan.

Mutta aavalla oli taas ylimaallisen hienoa! Ei ole olemassa sellaista murhemieltä tai loukkaantunutta oloa, joka ei aavalla kaikkoaisi. Sinistä taivaan ja meren magiaa silmänkantamattomiin joka suunnassa. Ihminen on siinä suunnattomassa sinisyydessä pikkuriikkinen piste, ja ihmisen maiset huolet: puff.

Sitä paitsi Hiiumaa näytti hienolta kivenmurikalta, kun se lopulta ilmestyi horisontista. Metsä- ja hiekkarantaviiva alkoi reunustaa sinisyyttä - ja kuin taikaiskusta ilma muuttui helteiseksi. Todella oudoksi kokemuksen teki se, ettei näkynyt muita veneitä. Oli heinäkuinen lauantai ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Koko matkan aikana olimme nähneet muutaman rahtilaivan ja yhden suomalaisen purjeveneen. Viimeiset kolme tuntia Hiiumaan edustalla kuluivat ilman havaintoakaan muista veneilijöistä. Kapteeni epäili, että maailmanloppu oli tullut; meidät vain oli unohdettu laineille. Puosulla oli ihan sama fiilis. Yhteisymmärrys oli palannut Moon Merelille päällystön ja miehistön keskuuteen.

Moon Merel itse varmasti oli tyytyväinen Hiiumaa-päätökseen. Gotlanninhan se oli jo nähnyt: kolmen aamuöisen tunnin aikana lokakuussa, kun venettä tuotiin Hollannista Suomeen. Mutta Viro oli MM:lle täysin uusi tuttavuus. Oletettavasti tyytyväisenä se lipui Sõrun pitkään, kapeaan satamakanavaan ohi vanhojen, telineillä lepäävien virolaisalusten.

20170722_213610-01.jpg

"Tere", sanoi yllättäen ääni kaislikossa. Siellä istui piilossa kaksi onkijamiestä. Emme olleetkaan ihmiskunnan viimeiset!

Monta venettä ei satamassa näkynyt, eikä satamakonttorin tapainen koppi ollut luultavasti ollut vuosiin avoinna. Huussi löytyi, samoin roskikset, ravintola ja museo. Puosu ja kapteeni kuvasivat idyllistä paikkaa ilta-auringossa, mutta niin nälkäisinä, että nautinto vähän kärsi. Ehkä seuraavana päivänä kuvattaisiin lisää. Kapun selkä ilmoitti, että aamun ankkurinnostossa oli tullut tehtyä väärä liike. Todennäköisesti viettäisin täällä pari yötä.

20170722_213129-01.jpg

Museo osoittautui mielenkiintoiseksi sekoitukseksi tavanomaista museoesineistöä, valokuvia, käsitöitä, lasten askarteluja, tämän päivän maalaustaidetta... Myös tämän blogipostauksen ensimmäisen kuvan hylje löytyy Sõru muuseumista.

20170723_134444-01.jpg

Vanhojen hiiumaalaisten esineiden äärellä nousivat mieleen Utön Hannan tarinat. Nyt vain esineet kertoivat hiljaisella kielellään, että paljon on tarinoita täälläkin. Ihmiselämän ponnistuksia, selviytymistä, riemua; monenkirjavia kohtaloita. Sen aavistaminen nosti pieniä väreitä puosun iholle.

Sitten rannan ravintolaan syömään kampelaa. Sitä tarjoili sujuvasti suomea puhuva nuori nainen, joka oli asunut neljä vuotta äitinsä kanssa Riihimäellä.