Jotenkin onnistuimme pääsemään Seilistä takaisin armon vuoteen kaksikymmentäsataaviisitoista ja Suomen Hankoon. Oli aloitettava loman venematkan paluuosuus, sillä meille oli luvattu tuoda vahvistukseksi pientä miehistöä Inkoosta mukaan noukittavaksi. Lopun orastavaan haikeuteen sekoittui siis iloista odotusta. Pieniin ihmisiin voi kasvaa kovin kiinni, varsinkin jos he sattuvat olemaan lapsenlapsia. Toisaalta mietitytti, miten pienen miehistön kärsivällisyys riittäisi pidempiin siirtymiin ja Porkkalanselän mahdollisiin maininkeihin. Juhannusaatonaaton pahoinvoinnit olivat vielä tuoreessa muistissa.

Mutta lapsissa on sellainen ihana ominaisuus, että he elävät tässä ja nyt. Inkoosta mukaan veneeseen tupsahti kaksi todella iloista matruusia. He eivät muistaneet menneitä pahoinvointeja tai pelänneet tulevia. He iloitsivat sydämensä pohjasta, kun saivat solmia Moon Merelin köysiä kiinni toisiinsa, vinsseihin, harjoihin ja kaikkeen muuhun mahdolliseen - niin että Elisaareen rantautumiseen mennessä sitloodan täytti jättiläishämähäkin verkko. Valtteri ilmoitti tekevänsä merityötä ja Viivi yhteistyötä. Kapteenipappa kuljetti venettä tyytyväisenä moottorilla. Mummo ei enää minkäänlaista purjetyötä olisi sitloodassa pystynyt tekemäänkään.

Myös kalastajan työ tuli tutuksi Elisaaressa. On vaikeaa sanoa, kumpi oli enemmän riemuissaan, Valtteri vai mummo, kun ämpäriin oli vuosisadan pituisen odotuksen jälkeen saatu haavilla pyydystetyksi kala. Naapuriveneen kalastajanuorukaisen mukaan kyseessä oli sorva. Aivan uusi sivistyssana. Kun nuorukainen havaitsi hämmennyksen, hän kertoi auliisti, miten voi erottaa sorvan särjestä (Rutilus rutilus). Myöhemmän googlettamisen tuloksena opin, että myös mutu ja turpa ovat särkikaloja.

Grillaajan työtä hoiteli pappa (sorvaa ei grillattu, vaan se palautettiin takaisin salmeen polskimaan), papan ahertaessa grilliravintolan asiakaskunta huvitteli heittelemällä frisbeetä ja keräilemällä kukkia. Ja kaiken työnteon ynnä grilliherkkujen mutustamisen jälkeen oltiinkin sitten saunan tarpeessa. Puilla lämmitettävä hämärä rantasauna kosteine lattioineen sai Viivin tiedustelemaan kohteliaasti: "Onko täällä pelottavaa?"

Kaiken kesäisen ja suloisen ohessa jossakin takaraivon sopessa aaltoili tieto myös toimistotyön lähestymisestä. Muutaman päivän päästä olisi luovuttava pikkumatruuseista ja meripeikkoelämästä, alettava tehdä aamuisin tuttavuutta peilin kanssa, pendelöitävä työpaikalle, taklattava sähköposteja...

Mutta sitten on sitten. Nyt on nyt. Muistin taannoin lukemani viisauden: Elämässä on vain kaksi päivää, jolloin mitään ei ole tehtävissä. Eilinen ja huominen.