LAT 60° 10.116'N
LON 25° 21.209'E

Haasteitahan ihminen täällä kohtaa: arvaamattomia olosuhteita, yllättäviä juonenkäänteitä, kanssamatkaajien reaktioita - ja omia. Siinä mielessä elämä muistuttaa etäisesti purjehtimista.

Ihmisellä on mielessään kuva ihannematkasta, jolla kaikuvat lasten innostuneet huudahdukset, lastenlasten heleä nauru, auringonpaiste ja linnunlaulu. Matka edistyy myötätuuleen, meri kimmeltää, ja kun alkaa suloisen raukeasti väsyttää, solahdetaan satamaan lepäämään. Aterioidaan iltanuotiolla autuaallisessa auringonlaskussa.

Mutta elämä saattaakin kulkea siten, että enimmäkseen sataa ja palelee. Tunnin jälkeenkin sataa. Koko matkan sataa. Lapsi saattaa vierastaa koko matkantekoa. Lapsenlapsi saattaa oksentaa kajuutan sänkyyn täyden lastin. Toinen saattaa oksentaa omat vaatteensa käyttökelvottomiksi. Ja yhä vain sataa. Sitloodaankin saatetaan oksentaa.

Mutta ei mikään matka voi olla silkkaa vastoinkäymistä. Satamaan solahtaminen ehkä kuitenkin onnistuu: siihen onnen laguuniin, josta niin on haaveiltu. Joka on suojaisa, kesäinen keidas lähes kaikilla tuulilla. Vain silloin on hankalaa, kun tuulee sisääntulon suunnasta eli kaakosta.

Tässä esimerkkitarinassamme tuulee kaakosta.

Tuuli painaa veneen ohi poijusta, johon oli ajateltu kiinnittyä. Seuraavasta poijusta saataisiin ote, mutta onko se liian lähellä laituria? On ehkä sittenkin parempi vaihtaa kokonaan eri laituriin, sataman toiselle reunalle. Sinne rantautuminen on onnistunut aina.

Valintojahan ihminen täällä tekee. Tai niin hän ainakin ajattelee. Ihminen kovin kovasti haluaa uskoa pitävänsä kiinni ruorista, päättävänsä suunnan, jopa olosuhteet. Hän valitsee sen lähtöpäivän, jolle on suotuisa sääennuste.

Tälle esimerkkipäivällemme oli luvattu poutaa ja hyvää keliä.

Tuuli painaa päälle kaakosta kuin yleinen syyttäjä. Kylmä sade pieksee rantautujia. Poiju on tälläkin puolella kovin lähellä laituria - eikä suostu asettumaan veneen vierelle. Keula puskee kohti laituria, vene kääntyy poikittain. Poiju painuu näkymättömiin, veneen alle. Ei kai potkuriin! Sataa, sataa, sataa. Sormia ei enää ole, tai ainakin neurologinen yhteys niihin on katkennut. Käännetään, vedetään, väännetään.

Joskus kyse ei ole valitsemisesta. Joskus elämä on vain sen vastaan ottamista, mikä vastaan tulee. Kestävyyslaji. Ja joskus elämä on periksi antamista, luovuttaminen viisautta. Irroitetaan keulaköydet ja aloitetaan alusta.

Kun ihminen alistuu ja nöyrtyy, syntyykö tilaa ihmeelle? Kun ihminen toimii, vaikkei tiedä, riittääkö toimiminen mihinkään. Ei tunnu riittäävän. Poijun kiinni napattuaan hän tajuaa, ettei yksinkertaisesti ehdi keulaan ja laiturille ennen kuin rysähtää. Vauhtia on riittämiin, jälki tulee näyttämään pahalta. Mutta silti ihminen kipittää - niin lujaa kuin kykenee.

Törmäys tulee. Kuuluu puff ja tuntuu pieni, pehmeä töyssy. Se on hämmentävää. Miettimään ei kuitenkaan ehdi; on hypättävä ja kiinnitettävä köysi.

Sitten laiturilla tämän esimerkkimatkamme esimerkkipuosu tuijottaa typertyneenä pikkuruista, valkoista fenderiä, joka on kiinnitetty laiturin reunaan.

Ei kukaan kiinnitä fendereitä laiturin reunaan, mitä järkeä sellaisessa olisi. Kuka osuisi juuri siihen kohtaan laituria, jossa keikkuu ohut kumilieriö? Ja nyt maailmankaikkeuden ainoa laituriin kiinnitetty fenderi nököttää niiden kymmenen senttimetrin kohdalla, joihin veneen keula on tömähtänyt. Esimerkkipuosu jatkaa typertyneenä tuijottamista. Hän lupaa itselleen valokuvata fenderin ennen kuin keulaköydet taas irrotetaan.

Hän tietää tuijottavansa tätä kuvaa myöhemmin elämässään monta kertaa.