Vastatuuli jatkui Elisaaren jälkeenkin. Ja kylmyys koetteli varsinkin puosua. Se oli ehkä universumin rangaistus ihmiselle, joka topakasti aikoo. Paras olisi seilata sinne, minne tuuli suosiolla kuljettaa. Mutta ei, piti päästä Hankoon. Siellä ehkä saataisiin latta-asia kuntoon. Jos Itämeren portissa ei olisi venetarvikeliikettä, missä olisi?

Vaan olisiko Hangossa vapaata poijua iltaseitsemältä? Mantereen puoli vaikuttikin loppuunmyydyltä, mutta sataman saariosassa oli useita vapaita aisoja. Kapteeni oli jo aiempina vuosina ehtinyt haaveilla saaren aisapaikoista, mutta puosu oli halunnut tiiviisti kiinni kaupunkiin. Nyt kapteenin haave toteutui.

Unelmilla on hintansa, tässä tapauksessa 60 euroa (se on paljon laituripaikasta Suomi-Finlandiassa armon vuonna kaksikymmentäsataakuusitoista). Puosun silmät pyörivät kuin hedelmäpelin sitruunat. Ei ihme, että paikkoja oli vapaana.

No, saimme nauttia jämäkästä betoniaisasta, siisteistä saniteettitiloista, prameanpuoleisista naapuriveneistä... Lorotella vettä uutuuttaan kiiltelevästä letkusta. Sauna kuului hintaan, joten kapteeni saunoi pitkään ja perusteellisesti - ihan periaatteesta. Puosu ei uskaltanut, koska aurinko paistoi. Laskemiseensa asti se loimotti niin prameisiin kuin vaatimattomiin sitloodiin. Puosu imi ahnaasti jokaisen säteen siltä varalta, ettei ilmiö enää tämän loman aikana toistuisi.

Hangon ilta, kun puosu oli imenyt itseensä kaikki auringonsäteet.

Mutta jippii! Aurinkokokemus toistui heti seuraavana aamuna! Suorastaan hellesäässä vaelsimme halki kesäisen Hangon - jonka yrityselämä yllätti. Löysimme auto- ja venetarvikeliikkeen, jonka veneilyyn liittyvä tarjonta ei ollut erityisen suurta, ja joka sijaitsi hyvin, hyvin kaukana vierasvenesatamasta. Itämeren portti ehkä lonksui hivenen?

Vaan purjeeseen saatiin latta. Se oli pääasia. Prosessiin liittyi patikoinnin lisäksi kahden eri latanpätkän yhdistämistä, kutistussukkaa, polttamista, mittaamista, tunkemista ja äheltämistä. Mutta lopputulos oli perfect. Tai pitäisi ehkä sanoa: kanoonbra. Tämän opimme vasta seuraavassa kohteessa eli ystävien piilopirttimökillä, jolla piipahdimme juttelemassa Tukholman saariston -odysseiastamme. Asiat eivät kuulemma olekaan Ruotsissa enää jättebra - vaan kanoonbra. Hyvä tietää, ettei pääse syntymään kielimuuria.

Tavallaan mökkikeskustelu oli uusinta viime kesästä. Silloinkin pysähdyimme samojen purjehdusystävien laituriin matkatessamme Tukholman saaristoon. Toivottavasti uusintalähetys ei jatku, sillä silloin emme aikeistamme huolimatta koskaan päätyneet Tukholman saaristoon.

Ystävien elämässä oli vuoden aikana tapahtunut iso muutos: he olivat myyneet purjeveneen ja panostaneet mökkitontille rakentamiseen. Vaikka mökki oli suloinen, vierasmaja syötävänsuloinen ja puukatteiset pihapolut supersiistejä, en pysty poistamaan verkkokalvoilta kuvaa ystävistä veneellä. Jussi ruorin takana on ikään kuin itsestäänselvyys. Minna sisustamassa veneettä ja ihastumassa kierrätyskäsitöihin tai romanttisiin kahviloihin pitkin saaristoa. Kun kyse on juuri näistä ihmisistä, puosu saa ponnistella tosissaan kuvan päivittämiseksi.

Tietysti kyse on myös puosun omasta elämäntilanteesta. Kun ei ole enää lapsia kotona, ja pelkän kerrostalokolmion siivoaminen puuduttaa, ajatus kaupunkiasunnon ja kesäasunnon ylläpidosta ei houkuttele vähääkään. Mikä olisi nastempaa kuin viilettää meripeikkona saaresta saaren? Veneen lattia tuntuu melko sopivankokoiselta alalta kuurattavaksi, ja tuuli puhaltaa pölyt pois. Ihan kanoonbra!