LAT 59° 49.213'N
LON 022° 57.936'E

Kuten kaikki venekansa tietää, mokat, kommellukset, täpärät tilanteet ja silkat katastrofit kuuluvat erottamattomasti vetten päällä liikkumiseen. Ja varsinkin rantautumiseen. Ihan pelkästään laiturilla oleillessakin voi saada härdelin aikaiseksi, jos on erityislahjakas. Yhteistä kaikille sattumuksille on seuraava kehityskaari: a) pelästys, b) järjettömän kova potutus, c) selittely, d) sattuneen vahingon vähättely, e) mielen tyyntyminen, f) tapahtuneen muuttuminen hauskaksi muistoksi.

Yllä oleva oli hieman pitkä johdanto sen toteamiselle, että ennen Sommaröstä lähtemistä kännykkäni putosi mereen. Ihan vain laiturilla oleillessani... Kuten arvata saattaa, olen vielä tukevasti vaiheessa b, joten ei siitä sattumuksesta enempää.

Meidän f-lokeroomme on vuosien mittaan kertynyt reippaasti materiaalia - helmenä ihan ensimmäinen kahdenkeskinen purjehduksemme Sirpalesaaresta Kaivokarille juhannusaattona 2008. Minä en ollut ennen sitä matkaa koskenut pinnaan tai jaluksiin; kapteeni oli muutaman kerran auttanut (sitä meidät merille viekoitellutta) työkaveriaan veneen siirrossa ja myös jo mainitulla yhteisellä Ahvenanmaan-purjehduksella. Minä olin tuolloin enimmäkseen toiminut venekokkina ja vaihtanut vaippoja miehistön nuorimmalle jäsenelle, työkaverin neliviikkoiselle tyttärelle.

Mutta nyt sitten purjehdittiin. Paitsi että satoi kaatamalla eikä tuullut lainkaan. Toisin sanoen matkattiin moottorilla. Olisi harmittelun sijaan pitänyt nauttia moottorin äänestä, mutta emme vielä tienneet, miten ikävä on mykistynyt bensamoottori Albin O-22 Combi. Ensimmäinen mykistyminen ei tosin johtunut Albin-ressusta, vaan perässä kiikkuneen jollan köydestä, joka hirttäytyi potkuriin tiukasti ja moneen monituiseen kertaan kesken vauhdin hidastamisen. Sellaiseen sattumukseen olisi voinut maailmanensi-iltarantautuminen hyvinkin lopahtaa, ellei kekseliäs kapteeni olisi vienyt kiinnitysköysiä sillä jollalla kalliolle. Olimme päättäneet tehdä ensimmäisen rantautumisemme luonnonsatamaan, ilman turhanpäiväisiä laitureita...

Vietimme siis juhannusta uuden uljaan harrastuksemme parissa kajuutassa, joka oli ripustettu täyteen märkiä vaatteita. Sade jatkui ulkona hyytävänkylmässä illassa. Kömmimme lämmittelemään makuupusseihimme vailla tietoa siitä, kuinka mahtaisimme seuraavana aamuna päästä liikkeelle.

keng%C3%A4t-normal.jpg

Ihan yksinkertaista se ei juhannuspäivänä ollutkaan. Ensimmäinen, lyhyt juhannuspurjehduksemme opetti meille monia asioita. Ensinnäkin opimme, että merivesi voi kesäkuun lopulla olla niin kylmää, ettei pinnan alle ole menemistä. Toiseksi opimme, että meripelastusseura on todellinen pelastusseura - ja että turboveneellä saapuvat salskeat ritarit tarkkailevat aluksi kotvan pelastettavia ennen kuin raportoivat radiopuhelimellaan: "Kohde löytynyt. Ovat selvin päin."

Paluumatkalla juhannuspäivänä opimme sitten sen, että Albin voi pysähtyä ihan omista sisäsyntyisistä syistäänkin. Samoin kuin sen, että jos kapteeni purkaa moottoria kajuutassa ja koskaan purjehtimaton puosu luovii vastatuuleen, nähdään Suomenlahdella lukemattomia originelleja piruetteja. Matka saattaa myös kestää yllättävän kauan. Ja voi käydä niinkin, ettei kapteeni saa Albinia heräämään henkiin lainkaan. Silloin voi vain kaiholla ajatella kaikenvaraperämoottoria, joka juuri nyt ei olekaan purjeveneen perässä kiinni, vaan kimppakumppanin pikkuveneessä kesämökillä.

Koko tapahtumaketjun lopputuloksena ollaan kukaties Helsingin edustalla keskiyön aikaan ihmettelemässä, miten purjein oikein mahdetaan rantautua.

Tällaisissa tilanteissa oppii myös jotakin kanssaihmisistään. Kesäyön hämärässä, juhannuksen autioittaman Helsingin niemen rannalla seistä törötti työkaveri-Jussi perämoottori kainalossaan. Hän antoi meille ohjeita puhelimitse, ja kun viimein kuin ihmeen kautta olimme rannassa, hän kiinnitti perämoottorin siihen jo tutuksi tulleeseen jollaamme ja hinasi meidät oikeaan laituripaikkaan.

Sen pituinen se? Ei vielä ihan. Pienenä kuriositeettina haluan vielä mainita, että kapteeni ehti kuin ehtikin aamuyöllä lähtevään koneeseensa, joka vei hänet viikon työmatkalle Yhdysvaltoihin.

Tämä muistelu kannatti. Mereen vajonnut kännykkä harmittaa nyt huomattavasti vähemmän. Parhaillaan vallitsee myös se taivaallinen tunne, joka tulee saunomisen jälkeen silloin, kun todella on ollut saunomisen tarpeessa. Kävin heti aamukahdeksalta nauttimassa Hangon vierasvenesataman naistensaunan löylyistä, ja sainkin nauttia melko rauhassa. Suihkussa kävi moni, mutta koska veneilijöillä on aamuisin kiire irrottaa keulaköydet, kanssani lauteilla malttoi istua vain yksi toinen naisveneilijä. Ehkä siinäkin veneessä oli aamu-uninen veneilykumppani.

Meidän matkamme jatkuu nyt Hangon fasiliteettien, kauppojen ja apteekkien jälkeen Högsåraan: herttaiseen kesäsaareen lampaineen ja tuulimyllyineen. Ilma ei voisi olla lumoavampi. Meri ja saaret kylpevät auringonvalossa, itätuuli kuljettaa purjeveneitä tasaisesti. Näkyy valkoisia purjeita, kirkkaita spinaakkereja ja genaakkereja. Kuuluu vain pientä solinaa, kun Alouette lipuu eteenpäin. Kaikki ohittavat vanhan rouvan, mutta se ei haittaa. Sitä paitsi kapteeni huomautti äsken: "Voihan joku edetä yhtä hitaasti kuin me. Sitä venettä emme vain koskaan näe."

haukka-normal.jpg