Tyypillinen redilläyöpymiskeskustelumme on kulkenut näin:

Minä: Ei haittaa, vaikka ei saataisi paikkaa. Jäädään ankkuriin yöksi. Meillä on ruokaa, vettä ja vessa, ei mitään hätää.

Kapu: Just joo.

Minä: Joppe sanoi, että redillä on tosi hyvä nukkua. Mikään ei narise tai nyi.

Kapu: Hmp.

Minä: Ja onhan me nähty vaikka kuinka monta venettä yöpymässä redillä. Se on ihan yleistä.

Kapu: Missä muka?!

(Södergrundissa alkukesästä tässä kohdassa keskustelua vene asettui redille siinä silmiemme alla. Kapteeni taas: Hmp.)

Jussi puhui mökillään redillä yöpymisen tuskasta: kuinka hän on nukkunut huonosti, puolivalveilla, valmiina säntäämään kannelle, jos kuuluu hälyttävä ääni.

Marjukan mies Ville puhui veneellään redillä yöpymisen tuskasta - kun olin juuri rediltä kumiveneellä heidän luokseen räpiköinyt.

Katselin Sandvikenin edustalla ankkurissa lepäilevien veneiden laumaa ja tunsin hämmennystä. Kaikki pysyivät nätisti paikoillaan, eivät viipottaneet tuulen vieminä ankkureitaan raahaten pitkin lahtea. Ja jos ankkuri irtautuisikin siitä, mihin se ensiksi on takertunut, eikö se suurella todennäköisyydellä takertuisi johonkin muuhun? Ai niin, tämäkin argumentti on esiintynyt keskusteluissa:

Minä: Eihän se merenpohja kaakelilaattaa ole?

Kapteeni: Hmp.

Voisiko ankkurikammossa olla kyse elämänhallinnan menettämisen pelosta? Vaikeudesta luottaa siihen, mitä ei näe? Kun ei ole omin käsin sitonut tai klikannut kiinnitysvälineen toista päätä näkyvään poijuun tai lenkkiin, mieli kaipaisi jonkinlaista vahvistusta asialle.

Monesti elämään on vähän vaikeaa luottaa, vaikka luultavasti kannattaisi. Ihminen vetää usein puoleensa sitä, mitä hän pelkää. Onneksi ei kuitenkaan aina. Heräsimme Sandvikenissä siinä samassa kohdassa, jossa olimme illalla nukahtaneet. Kaikki muutkin redillä yöpyneet veneet näyttivät olevan tallella.

Lähtö oli tällä kertaa ihanan ripeä. Ei tarvinnut maanitella aamu-unista kapteenia nousemaan aikaisin. Riitti, kun vihjasi, että se seuraavakin satama saattaa täyttyä varhain...