Paljon on mahtunut näihin purjehduskesiin, Aloitin kirjoittamisen 5.7.2014 Sommarössä reissulla, jolloin kännykkä numero yksi putosi mereen. Sen jälkeen on hyvästelty vanha rouva Alouette, haettu Moon Merel Hollannista ja tuotu se Suomeen pitkin myrskyäviä lokakuun meriä. On seikkailtu oman ihanan saariston lisäksi Ahvenanmaalla, Tukholman saaristossa ja Viron rannikolla. Kierretty Gotlanti.

Kun kertasin blogitekstejä, unohduin tietysti lukemaan. Tuli ihan itku. Niin iso pala - iso hyvä pala - elämäämme on taltioitu näihin teksteihin. Hetken lopettamispäätös horjui. Mutta toisaalta: puosupololla on uusi idea, jonka toteutuskin on jo startannut. Elämän merillä seilatessa ja maalla rämpiessä on tullut pohdittua, mikä täällä on todella tärkeää. Ehkäpä se, että meillä olisi hyvä olo - itsemme kanssa ja toistemme kanssa. Ja että auttaisimme toisiamme sen hyvän olon saavuttamisessa. Keinoja miettii uudessa blogissa nyt Ituhippimummo. Epäilemättä purjehdus ja meri ovat kesäaikaan läsnä sielläkin. Koska elämässä ei tarvitse valita, vaan kaiken voi saada.

Kiitos, ihanat lukijat! Ituhippimummon löydätte osoitteesta http://ituhippimummo.fi

Toivottavasti tämä teksti julkaistuu. Nauttikaa kesästä, ystävät! (Ja kuvitelkaa tähän saaristoaiheinen kuva. Vaikka Seglingestä. Siinä voisi olla valkoisia veneitä, punaisia mökkejä ja sininen taivas. Kapu säätämässä köysiä ja puosu väkertämässä salaattia. Auringonpaiste.)

LAT 60° 5.955'N
LON 19° 55.381'E

Ihan ensin oolantilainen kuva-arvoitus: Mitä nämä ovat?

(Yritän muistaa kertoa vastauksen tekstin lopussa.)

Koska ennenkokemattomaan satamaan siis piti päätyä, seilasimme Maarianhaminan länsipuolelle. Todella seilasimme, mahtavaa! Kitsasta tuulta ja moottorimenoa onkin tähän mennessä riittänyt. Nyt kapu luovi tosissaan pienellä selällä, sitloodan seinät välillä lähes lattioina. Siinä touhussa kesäparta pörhöllään hän näytti niin merikarhulta, että! Mahtoiko puosua jopa vähän heikottaa? (Moottoriputputuksen vaikutus parisuhteeseen puolestaan on aina vähän kyseenalainen.) (Hymiö.)

Länsisatama näytti pelottavan täydeltä, mutta löytyi meille kuitenkin kolo venerivistöstä, sitä paitsi todella läheltä roskiksia, vessoja ja muita veneilijän elämän sulostuttajia. Sataman pitserian Grönt e skönt oli ehkäpä veneilyn historian herkullisin pitsa. (Kapun mielestä Albin.) Puosu iloitsi myös hamnkontorista ostamistaan upouusista purjehduskäsineistä. 

Ruuhkaa tosiaan riitti...

Edessä oli veneen-, pyykkien- ja maksanhuoltopäivät. Purjehdusreissulla peittoja tulee tuuletettua ihan liian harvoin, ja siideriä siemiltua ihan turhan usein. Rantautumiskonjakin lisäksi.

Mikä mahtava olo voikaan vallata seilorin, kun kaikki kahden viikon aikana likaantuneet vaatteet on pesty ja viikattu kaappeihin! Elämänhallintafiilis! Öljy- ja härpäkeasioitakin touhuttiin. Jäi itse asiassa kaupungin tutkiminen aika vähälle.

Ahvenanmaan nuori autokanta kuitenkin ennätettiin huomaamaan.

Ihanin nähtävyys sitä paitsi on aina satama itse. Scrabble-peli sitloodassa auringon laskiessa: ah ja oi!

Ai niin, se vastaus alun kuva-arvoitukseen: M/s Isabellan potkurin lavat.

Tännekin rantauduttiin vuokraveneellä viisitoista vuotta sitten, vaikka sitä eivät muista sen enempää silloinen kuin nykyinenkään kapu. Puosu muistaa siksi, että täällä oman tilan tarve yllätti ja laittoi kävelemään asfalttitietä pitkin saaren sisäosiin sillä aikaa, kun muu miehistö touhusi aamupalaseremonioita. Mielikuvaksi paikasta jäikin: laituri, bensatankki ja asfalttitie.

Ravintola taisi olla olemassa silloinkin, mutta siellä emme käyneet. Ehkä yövyimme vain häthätää ja starttasimme sen aamupalan/-kävelyn jälkeen. Nyt tutustuimme ravintolan antiin ja mielikuvaan tuli lisäys: ylisuolaista kalaa ja kontaktia ottamattomia bara svenska -tarjoilijoita ahvenanmaalaisittain. Pelko oman kielen aseman horjumisesta luultavasti saa tämän ilmiön aikaan, mutta sen ymmärtäminen ei viihtyvyyttä kohota. Puosu alkoi suunnitella asioimista monikielisesti simultaanimeiningillä. ”Smördegsinbakad forell, voitaikinaan sisäänleivottu taimen, joka kuitenkin luultavasti on kirjolohta, por favor.”

Sottungan maineen edes osittaiseksi paikkaamiseksi kerrottakoon, että satamaan oli rakennettu uusi laituri ja vesivessat sitten viime näkemän.

Ja suorastaan täyskäännös tarinaan: Hämyinen, pieni puukirkko lauhdutti puosun totaalisesti. Pieniä ihmisiähän me kaikki vain... Edellisellä kerralla taisin porhaltaa kirkon ohi, nyt virhe ei onneksi toistunut. Näissä saariston vanhoissa pyhäköissä on jotakin koskettavaa. Tällä kertaa kosketti erityisesti kastemaljan pohjateksti.

Joten anteeksi, Sottunga. Ja kiitos.

LAT 59° 49.643'N
LON 21° 35.061'E

Täydet satamat -sarjamme jatkuu. Tällä kertaa saavumme onneksi hyvissä ajoin saalistamaan poijua. Jurmo on ulkosaariston karu helmi, matalaa kasvillisuutta, vain vähän ihmisen raketamaa: talot iloisina punaisina pilkkuina maisemassa.

Ylipäänsä ulkosaaristolla on ihmistä rauhoittava vaikutus. Täällä, missä merta on lavealti, kallioisia rantoja niukalti ja kaiken avaruuden päällä vaikuttava, muuttuvainen taivas, on helppo pysähtyä katsomaan omaa elämäänsä kauempaa. Tai olla katsomatta yhtään mitään, jos niikseen. Erillistä meditaatiota ei tarvita.

Satamaan virtaa veneitä, huomattavan monen perässä heilahtelee Ruotsin lippu. Suomenruotsiakin satamassa kuulee. Ja turkua. Sitä paitsi kirsikkana (tai vadelmana) kakun päällä juuri tänä lauantaina Jurmossa on laituritanssit!

Musiikki on hanurista, Aspön pelimannit jaksavat iltamyöhään. Kaupasta saa tanssijuomaa vain yhdeksään asti, mutta se ei menoa haittaa. Sivumennen sanoen kaupasta saa myös yllättävän paljon kasvis- ja vegaanituotteita. Hyvääkin kehitystä maailmassa tapahtuu.

LAT 59° 54.480'N
LON 21° 44.990'E

Buudinki (Mysticus bodöensis) kuuluu heimoon kivipeikot. Se voi liikkua vain silloin, kun ihmisiä ei ole lähettyvillä. Silloin se on suorastaan nopea ja notkea. Mutta kun ihminen lähestyy, se jähmettyy liikkumattomaksi ja näyttää kiveltä.

Olisivatpa pikkumatruusit vielä mukana. Bodössä heitä riemastuttaisivat myös trampoliini sekä ihan kaikkialla vapaina tepastelevat kanat. Mummopuosu tutkii luontopolun laminoitua opaslappua. Buudinki Myrtillus rakastaa mustikoita. Aranea ihailee hämähäkkejä yli kaiken. Ja Fungus kääpiä.

Hyttyset taas rakastavat mummopuosua niin, että pyrkivät kiihkeästi ihon alle. Kovin pienten mustikoiden kerääminen polun varresta jää sikseen. Vessahätäkin vaivaa. Tai huussi-. Mutta valokuvaamiseksi menee sekin reissu:

Bodö on todella symppis paikka. Tervetuliaiskahvit tarjotaan. Ja hampurilaiset hurmaavat. Meidän ensimmäisestä Bodö-päivästämme tekee lisäksi erityisen naapurivene. Viereemme on rantautunut pariskunta kolmen poikansa kanssa, ja melko pian käy ilmi, että ystävystyminen on saariston tähtikarttaan kirjoitettu. Illalla skumpan äärellä lisäksi paljastuu, että puosu ja naapurin kapteenska ovat vain pari päivää aiemmin jutustelleet Instagramisssa ja olleet tovin toistensa seuraajia. Tällaiset ihanat kohtaamiset ja löydöt ovat arvokkaita paitsi veneilyssä, tietty koko elämässä.

Todella monet tuntuvat tykästyneen Bodöhön, ja syitä siis riittää. Suosittelemme tännekin aamupäivärantautumista.

LAT 60° 5.303'N
LON 22° 4.819'E

Siis vain satamiin, joissa ei ole ennen käyty? Täällä kyllä on - mutta ei omalla veneellä. Rajatapaus siis, mutta olkoon menneeksi. Gullkronassa pysähdyttiin maailmanhistorian ensimmäisellä kapun ja puosun purjehdusmatkalla vuonna pohjakivi. Tai me mitään kapuja ja puosuja tietenkään silloin oltu, gastipoloisia vain. Arto auttoi silloista kapua navigoinnissa ja vuokraveneen käsittelyssä, minä vaihdoin neljä viikkoa vanhan gastin vaippoja ja pyöritin voileipäkioskia.

Tämä tapahtui ehkä... öö... viisitoista vuotta sitten? Kyllä, viisitoista. Vaippapöksy on nyt rippikoulussa. Saari jäi siintelemään mieleen idyllinä. Peikkopolkua, mansikkaheinää, saunaa ja savukalaa. Ikuinen kesä... Kun sitten pari vuotta myöhemmin aloitimme purjehtimisen omalla veneellä, Gullkrona oli suljettu. Paikan pitäjä oli sairastunut. Ja suljettuna Gullkrona on pysynyt tähän kesään asti.

Jännitti vähän mennä. Olisiko käynti pettymys? Muistikuvat saavat helposti kultapölyä ylleen. Nyt kyse oli vielä parisuhteen alkuvaiheista - ja niistä tarunhohtoisista ajoista, jolloin meistä tuli venehöperöitä. Ehkä tämän päivän seilorien silmin saari olisi tavallinen metsälämpäre. Ehkä peikotkin olivat muuttaneet pois?

Mutta jihuu! Omituisten otusten kerho oli tallella!

Lapsille oli lisäksi rakennettu veikeä narulossi satamakonttorin tuntumaan. Aikuisillakin näytti olevan hauskaa kyydissä. Savukalaa sai ostaa edelleen. Ja viihtyä rantaterassilla puiden alla. Hintaa kaikella oli reilusti, mutta kysynnän ja tarjonnan laki jne.

Jos vielä tulemme tänne uudestaan, tiedämme, että perillä on syytä olla varhain aamupäivällä - ainakin viikonloppuna. Ja ainakin tänä kesänä, kun pitkän tauon jälkeen satama on taas auki. Meitä nostalgikkoja liikkuu vesillä.

LAT 59° 51.765'N
LON 22° 25.273'E

Entäs sitten? Pikkumatruusien lähdön jälkeen edessä on vielä neljä viikkoa merta, saaria, satamia. Ei suunnitelmia. - mikä tuntuu loistavalta! Työn ja arjen vastapainoksi on huippua olla ihan suunnaton. Jonkinlaiseksi teemaksi puosu ehdottaa, että mentäisiin vain satamiin, joissa ei ole koskaan ennen käyty. Kapu huokaisee vaimeasti mutta kuitenkin melko kuuluvasti.

Rosala täyttää kriteerin! Ja on sitä paitsi tosi symppis. Miksi ihmeessä ei ole rantauduttu tänne aiemmin? ”No kun on aina näillä main menty Högsåraan”, sanoo kapu ja pälyilee koillisen suuntaan.

Nähtävää on heti sataman takana maastossa. Pienen kävelymatkan jälkeen löytyy hiidenkirnurypäs. Netin mukaan kirnuja on kaikkiaan seitsemäntoista. Kaikkia ei hoksata, koska kuopat on täyttänyt maa-aines ja vesi, mutta huisia on sekin, mikä näkyy. Tai sen herättämät ajatukset. Täällä ovat kivet kieppuneet pienten ikuisuuksien ajan karuselleissa jääkauden sulamisvesien myllerryksessä, Poranneet kuoppaa kallioon.

Sitten siirrytään ajassa yli kymmenen tuhatta vuotta eteenpäin, viikinkien elämään. Matka tehdään venesataman lainapolkupyörillä, jotka avautuvat satunnaisesti ja joiden tahmeat sarvet tarttuvat käsiin. Urheilusuorituksesta polkijat palkitsevat itsensä viikinki-smoothiella (puosu) ja paikallisen panimon oluella (kapu). Molemmat maistuvat, hm, mielenkiintoisilta.

Viikinkikeskuksen museoanti ei ole järin suuri, mutta alun videoesityksen ansiosta rakennukset heräävät kyllä kivasti eloon. Myös mytologia herää. Huhhuh. Onkohan viikinkien maailmansyntykertomus universumin väkivaltaisin? On vaikea seurata tarinan juonta, kun jumalat ja jättiläiset kaiken aikaa voimallisesti mäiskivät toisiaan. Jossakin välissä joku synnyttää tyyppejä kainalostaan ja jonkun jalat siittävät keskenään kuusipäisen hirviöpojan. Peikot ryhtyvät kannattelemaan taivaankantta, yksi joka ilmansuunnalla. Ihmispariskunta säilyy melskeissä, koska kyyhöttää piilossa puun sisällä. Lopussa hengästyttää. Siis puosua.

Kapu on ehkä viikinkien sukujuurta.

Niin lempeältä tuntuu nyt maailman synty kalevalaisittain. Ilmatar vain uiskenteli alkumeressä, polvi vähän pilkisti aalloista ja lintu laskeutui sille munimaan. Niistä munista se maailma sitten syntyi. Kannatamme tätä teoriaa.

Nyt irrotamme köydet Rosalan laiturista. Jänskä nähdä, mille vuosituhannelle matkataan.

Kerroin tämän juniorimatruuseille, jotka lähtivät mukaan kesälomapurjehduksen ensimmäisen viikon seikkailuihin. ”Jaa”, kuului iPadin takaa. Toinen pelasi kännykällä jotakin erittäin kiinnostavaa. Liekö lohdullista se, etteivät nämä tuoreet sukupolvet välttämättä huomaa muutosta...

Toisaalta, lämpeneminen ei pohjoisen lapsen korvissa välttämättä tunnu pahalta. Empatiaa löytyy ihanasti heti, kun eläimistä on kyse. Elisaaren lampaat saivat seitsemänvuotiaan haaveilemaan omasta pikkumaatilasta. Siellä olisi lampaiden lisäksi lehmä ja kanoja. Ei tarvitsisi mennä kauppaan melkein ollenkaan.

Kaihoten muisteltiin kahden vuoden takaista lehmälaumaa, joka tällä samaisella Elisaaren laidunmaalla piiritti meidät, seurasi sitten uskollisesti ja jäi lopuksi tuijottelemaan haikeana peräämme. Ehkä näistä matkoista kuitenkin jää jotakin hienoa mielen pohjalle, vaikka nyt tuntuu siltä, että pelkästään iPad kiinnostaa.

Pelaamisen ohessa ehdittiin veneessä miettiä myös saimaannorpan kohtaloa. Käytiin vakava keskustelu.
- Ajattele, niitä on vaan Saimaassa.
- Joo! Ja Saimaita on niinku tyyliin yksi.

Hauskasti tosielämän otukset saattavat puskea esiin silloinkin, kun virtuaaliotuksia jahdataan. Sommarössä vanhempi muru kävi mummon kanssa pyydystämässä pokemoneja. Kesken Grimerin, Magikarpin ja Nuzleafin jahtaamisen tiellä etäisyydessä näkyi pokemon-poroa muistuttava hahmo. Peura! Tuntui hyvältä nähdä, miten yhdeksänvuotiaan silmät säteilivät - vaikkei tätä olentoa voisikaan vangita palloon.

Vielä yksi eläinelämys oli edessä - matkalla Sommaröstä Hankoon pappakapteeni huudahti: ”Hylje!” Eikä siinä kaikki. Hylje keinui hetken aalloilla ja sukelsi, mutta palasi hetikohta pintaan suussaan suuri auringossa hohteleva kala. Sen se sitten söi tyytyväisenä. Ja katosi. Tällä kertaa nuoremman murun silmät tuikkivat.

Varmaan palaamme ilmastonmuutosaiheeseen esimerkiksi jääkarhunpentujen kohtaloa miettimällä. Haasteena on rakentaa siitä keskustelusta ratkaisuihin ja toimintaan innostava. Ilmastoahdistus ei auta mitään eikä ketään.

Kun he ovat nelissäkymmenissä, minä olen yhdeksänkymmenen. Hengissä on pysyttävä; olen kertonut muruille eläväni 120-vuotiaaksi, koska syön ituja.

”Hyppää kyytiin”, sanoi kapu, kun köydet oli irrotettu, mutta liian kaukanahan vene jo oli. ”Tule perästä”, sanoi kapu seuraavaksi. Mutta liian kaukanahan peräkin oli. Siihen jäin vilkuttelemaan. Hauskaa matkaa kapulle. Tarinan opetus: Kun tuuli lähtiessä puhaltaa venhoa pois päin laiturista, muistakaa: juoksuköysi. Sen saa veneen kannelta käsin irti.

Entäs sitten? Kapteeni viittilöi laiturin päätä kohti. Okei. Siitä hän tulisi noukkimaan rannalle jääneen. Hm. Tuuli aika lailla. Veneen nokan kapu varmaan tarjoaisi kyytiintulokohdaksi. Se oli melko korkealla. Ei keulaportaita nokassa - tietenkään. Vene oli ollut nätisti perä edellä kiinni laiturissa, ja keulaportaat lepäilivät salongin pöydän alla lattialla.

Se lähestyi. Kiltti, kiltti Moon Merel, päästä nätisti kyytiin. Kaikenlaista tolppaa ja kylttiä riitti laiturin päässä. Huidoin hämähäkinseittejä naaman edestä. Nyt ankannokka oli jo siinä. Kiipeämisetäisyydellä. Tai ponnistus-? Ainakin hyppyetäisyydellä. Jos puosu vain olisi ollut James Bond.

Mutta puosu ponnisti. Ei se pelaa, joka pelkää. Mistä näitä kansanviisauksia oikein pukkaa? Jee, ote veneestä saatu! Retkotin jopa puoliksi ankannokan päällä. Piti hilata käsivoimilla. Tai sisulla. Jollakin. Selän viime kuukauden jumit käväisivät mielessä. Jos nyt ei fasettilukko iskisi ruotoon, ei koskaan. Mutta raikas merivesikään ei houkutellut. Oli vielä se yksi sanonta, joka käsitteli enon kohtaloa venematkalla. Toivottavasti siitä ei tarvitsisi tehdä nykyversiota.

Käsivoimat riittivät. Tai sisu. Tai jokin. Mutta miksi hanke ei silti edennyt? Jokin jumitti. Veneilyliivin varmistushihna oli juuttunut ankannokan, ankkurin ja kaiteen kolmiyhteyteen! Siinä kiikkui Moon Merelin hieno, uusi keulakuva: Bond-puosu rähmällään peppu pystyssä ja remelit solmussa. Onkohan kukaan pudonnut veneestä siksi, että on käyttänyt veneilyliiviä?

Mutta happy end kuitenkin saatiin loppujen lopuksi tarinalle - Jamesin seikkailujen tapaan. Ja romantiikkaakin. Matkataan nyt nimittäin tuuliseen Vasikkasaareen, jonne huomenna saapuu puosun tytär brand new poikaystävän kanssa. Mielenkiintoista seurata, miten käsikirjoitus etenee.